Rodun historia

Belgianpaimenkoira juontaa alkunsa vanhoista belgialaisista maalaiskoirista. Vielä viime vuosisadan lopulla lampaiden hoito oli huomattava elinkeino Belgiassa. Lammaslaumoista vastasivat paimenkoirat, joiden arvo luonnollisesti punnittiin paimennus- ym. käyttöominaisuuksien perusteella. Alkuperäinen belgianpaimenkoira oli n. 50-55-cm korkea, vähäruokainen, aktiivinen paimentaja. Se liikehti alinomaa lauman ympärillä sulavasti kulkien. Se näytti väsymättömältä ja sen älykäs katse oli aina varuillaan. Se oli uskollinen isännälleen, mutta epäluuloinen vieraita kohtaan ja aina valmis puolustamaan laumaansa. Se saattoi tarpeen tullen hyökätä tulisesti ja hellittömättömästi.

Ulkonaisilta rotumerkeiltään 1800-luvun lopun belgianpaimenkoira oli verraten epäyhtenäinen. Karvan laatu ja väri vaihtelivat suuresti: oli pitkä- ja lyhytkarvaisia, karkeakarvaisia, kellertäviä kellanruskeita, harmaita, mustia ja laikukkaitakin. Korvat olivat pienet ja kolmiomaiset, yleensä pystyt. Sulava vartalo oli melko lyhyt. Tuuhea häntä oli usein päästä koukussa ja joskus paimenet typistivät sitä.

Belgianpaimenkoirarodun nykyisten neljän muunnoksen kehittyminen alkuperäisistä Belgian alueen lammaskoirista ei suinkaan ole ollut suoraviivaista. osittain rotumuunnosten välistä rajanvetoa käydään vielä tänä päivänäkin. Belgianpaimenkoirahan poikkeaa useimmista muista roduista siinä suhteessa, että yksi ainoa rotutyyppi sulkee piiriinsä neljä eri muunnosta.

1800-luvun lopulla Cureghemin eläinlääketieteellisen koulun professori Reul ryhtyi tieteellisesti tutkimaan ja kehittämään rotua. Hän määritteli rodun tavoiteltavat perusominaisuudet ja pyrki niiden perusteella valitsemaan jalostusyksilöitä. Hän levitti tietoa siitä, miten toivotut perusominaisuudet saataisiin pysyviksi. Vuonna 1891 rotu jaettiin kolmeen muunnokseen: karkea- lyhyt- ja pitkäkarvaiseen. Värillä ei tässä vaiheessa ollut väliä, mutta seuraavana vuonna professori Reul suositteli että jalostuksessa keskityttäisiin mustaan pitkäkarvaiseen, ruskeaan lyhytkarvaiseen ja tuhkanharmaaseen karkeakarvaiseen. Professori Reulin suositukset eivät suinkaan heti johtaneet tulokseen, vaan vuosisadan vaihtuessa Belgiassa toimi kymmenkunta eri rotumuunnosten yhdistystä. Lukuisat eri rotumuunnokset vaikeuttivat niiden täsmällistä nimittämistä. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä oli kuitenkin virallisesti hyväksyttyjen muunnosten lukumäärä karsiutunut neljään.